Ikävä!

..ja suru. Siinähän ne.

Tässä viimeisten vuosien aikana ovat nuo tunteet tulleet jo tutuiksi - johtunee tietenkin omasta vanhenemisesta, jolloin väkistenkin joutuu oppimaan luopumista niin rakkaista ihmisistä kuin erilaisista asioista. Mutta tiukkaa se tekee oli ikä sitten mikä hyvänsä.

Kun faija kuoli niin se kuolema tuli tavallaan puskista ja tavallaan ei. Olihan faija jo 80 v, joten järkikin sanoi ettei hirveän montaa vuotta enää ole..vaan kuitenkin yllätyksenä tuli - soitto sairaalasta - isäsi on kuollut. Jalat meni silloin alta koska faijan vaimo ei ollut vaivautunut ilmoittamaan, että isä oli sairaalaan joutunut.
No - siitä selvittiin joten kuten - tosin perinnönjako oli vaikeaa - kuten nyt varmaan aina kun on uusia puolisoita kuvioissa mukana,

Mutsin kuolema ei tullut yllättäen ja siihen sai ihan 'rauhassa' varautua - itse asiassa sitä kuolemaa oli toivottukin jo pudemmän aikaa koska mutsi pahasti dementoituneena ei ollut ollut tässä maailmassa  pitkään aikaan ja kaikkia vaivojakin oli . Hoivakodissa ilmoittivat, että kyse on enää muutamasta päivästä ja oikeassa olivat. Mutsin kuoltua meidät hälyytettiin paikalle - pitivät suotavana että käytiin ruumis sitten hyvästelemässä.

Ystäväni kuolema olikin sitten paha paikka - samanikäinen nainen kuin itsekin olen - sama huumori jne.Sairasteli kyllä paljon vaan ei niin vakavasti - tai näinhän me luulimme. Sitten löytyi syöpä munuaisessa ja  puhuttiin munuaisen poistamisesta.. vaan olihan tuo katala tauti levinnyt jo keuhkoihin, selkärankaan ja kylkiluihimn.. mitään ei tehty taudin edes osittaiseksi selättämiseksi - morfiinia alettiin sitten antamaan kun kuolemaa odottelivat. Ystävä meni parissa kuukaudessa diagnoosin jälkeen eli todella nopeasti - oma mieli ei ehtinyt ollenkaan prosessoida koko tapahtumaa,
Tosin minä TIESIN täsmälleen. koska ystäväni siirtyi ajasta ikuisuuteen. Edellisenä päivänä (olimme mökillä) olin hyvin surullinen ja itkuinenkin koko aamupäivän - sitten yhtäkkiä olo lieveni ja sanoinkin (ja kirjoitin feissariin) että tuli sellainen tunne, että ystäväni lähtee sudenhetkenä sitten. Ja niin siinä sitten kävi  heräsin aamuyöllä  - katsoin kelloa - taisin siinä nousta ylöskin tupakalle ja menin takaisin nukkumaan - en nyt muista ajattelinko ystäväni kuolleen vai en, mutta kello pysähtyi ja annoin sen olla kaksi vuotta rauhassa näyttämässä sitä aikaa jonka vakaasti uskon olleen ystäväni kuolinaika sudenhetkenä.Nyt viime kesänä sitten käynnistin kellon uudelleem.

Ja veli sitten.. ennen veljen kuolemaa muistelin kaipauksella kaikkia edesmenneitä jopa ihan parikin viikkoa - taisin täälläkin mainita siitä. Veli päivitteli jotain feissariin - ei ollut mitenkään kauhean aktiivinen siinä..laittelin jotain yksityisviestiä sitten enkä ihan niin kauhean yllättynyt ollut kun ei heti vastausta ilmaantunut. Ukkokulta alkoi sitten viikon sisällä puhumaan että olisko nyt jotain vialla kun vihreää pallukkaa ei facessa näkynyt. Otin yhteyden veljenpoikaan ja kysyin isästään ja kun ei ollut hänkään kuullut mitään niin silloin tiesin. Poika meni isänsä talolle ja kehotiin soittamaan poliisit murtautumaan sisälle - poika vaan ei millään uskonut, että jotain olisi tapahtunut. Poliisit kuitenkin soitti sitten usean tunnin jälkeen ja niinhän sitten veli löytyi kuolleena sängystään.. siinä vaiheessa olin sitten jo itsekin siellä paikalla  antamassa tietoja ja odottamassa ruumisautoa. Veljellä oli koira joka selvisi hengissä ihme kyllä..vajaa kaksi viikkoa oli joutunut sekin ressu olemaan siellä kuolleen isännän kanssa. Koira on nyt hyvässä hoidossa veljenpojan luona ja jää sinne loppuelämäkseen.

Vielä ei tiedetä mikä tuon kuoleman aiheutti - veli on kyllä jo tuhkana odottamassa keväämmällä pääsyä mereen.

Tämä veljen kuolema on ollut kova pala - se tuli niin totaalisen puskista.. mies, joka eli teveellisesti - ei polttanut, ei kahvitellut, otti konjamiinin silloin tällöin jos sattui olemaan, käveli päivittäin pitkiä lenkkejä koiran kanssa, ei ollut ylipainoinen eikä stressanut vaan harrasteli kaikennäköistä  omaksi mielikseen.
Mutta yksin eleli.

Elämä jatkuu kuitenkin. Ja joskus se päättyy - myös omalta kohdaltani. Mutta siihen asti elän täysillä ja yritän painonpudotuksella  saada sen aikaan, että pystyn täysillä elämään. Aika simppeliä kuitenkin.